B niinku Bileet, Burnout ja
Jonatan Karl Fresgård - s. 17.12.1991, Hanko - KTK, TaK
Harva kysyy multa kuka mä olen. Ihmiset tekee oletuksen, että koska mä olen SUKUNIMI, niin multa löytyy rutosti vanhaa rahaa, varma työpaikka perheyrityksen johtoportaassa, harrastuksena golf, tennis ja purjehdus ja kaiken tämän päälle vielä käsipuolessa korkeasti koulutettu nainen, perintömaille rakennettu talo ja rotukoira. Ehkä siksi mä olen lopettanut mun sukunimen kertomisen niille hyvänpäiväntutuille, jotka saattaisi tunnistaa sen.
Mä en kuitenkaan, ehkä vähän valitettavasti ole mikään meidän perheen kultapoika. Kuulunhan mä näihin rikkaisiin ja ihailtuihin XXX, mutta eipä siellä taideta kamalasti mua päivällispöydässä muistella. Ja no, helpottihan se elämää olla XXX, mutta siinä vaiheessa kun mut virallisesti hylättiin suvun mustana lampaana, oli aika hiton vaikeaa yrittää ymmärtää miten se maailma pyörii ilman suvun miljoonia (tai miljardeja taitaa tässä pisteessä olla oikea termi). Kun on elämänsä viettänyt bilettämällä pitkin maailma ylellisissä oloissa ja yhtäkkiä joutuukin kääntymään Kelan luukun puoleen, voi pudotus tuntua korkealta. Ainakin mä sen koin niin. Aikasemmin ei ollut mitään väliä sillä, miten koulu meni, suvun avokätiset lahjoitukset Hankenille kyllä turvasivat tulevaisuuden ja yliopistovaihto Harvardissakin tuli ehdittyä koettua, mutta sitten asiat meni perseelleen.
Ilmeisesti siis julkihomostelu Expressenin kannessa ei sovikaan vanhoilliselle suomenruotsalaissuvulle. Ei edes, vaikka kukaan ei mua siitä kannesta tunnistanut, vaan kanteen olin päätynyt siksi, että ilmeisesti lemmiskelykaverini oli äärioikeistolaisista puheistaan tunnettu ruotsalaispoliitikko. Ops. Se tieto, että se olin ollut mä riitti siihen, että mulla ei ollut enää niitä etuja joihin mä olin tottunut, ja niin mut oli 22-vuotiaana heitetty pihalle koko siitä maailmasta jonka mä tunsin. Ikää oli ehkä 22 mut henkinen ikä ei varmaan ollut edes viittätoista siinä pisteessä. En mä tosin väitä, että jotenkin aikuismainen olisin vieläkään, mutta nykysin sentään pyykin pesu ja imutoiminen onnistuu itse, vaikka kokata en osaa vieläkään.
Suvusta pois potkiminen toi elämään tosin hyviäkin juttuja. Ei ole kamalasti tullut Gantin sysirumia villapaitoja ja suorastaan oksettavan näköisiä loaftereita käytettyä sen jälkeen, kun niiden käyttöä ei ole perusteltu "suvun arvoihin sopivana". Nykyisin väittäisin olevani vuorotellen joko hipsterin ruumiillistuma tai totaalinolo ruotsalainen maalaisjuntti. Tai sitten kuulemma söpö homopoika, jonka otan hieman loukkauksena. Ei naisissakaan mitään varsinaista vikaa ole. Toinen hyvä juttu on se, että enää mun ei tarvinnut harrastaa Hankenia. Kandin paperit ehdin just saada, tosin huonot sellaiset. Täyttä kuraa koko koulu, sanon minä. Pappa betalar -asenteella olevia, kultalusikka suussa syntyneitä hurreja koulu täynnä. Vähän niin kuin mä olin, mutta vielä potenssiin kymmenen tai ainakin viisi. Lopetin siis bisneksen ja hain opiskelemaan ehkä vähän yllättävää alaa, graafista suunnittelua suomenkieliseen yliopistoon, en halunnut enää nähdä vilaustakaan yhdestäkään ylimielisestä suomenruotsalaisesta. En mä ole koskaan tyhmä ollut matemaattisesti, mutta taiteet on silti se mun juttu, eikä oikeastaan edes yllättänyt, että visuaalisen viestinnän linja kutsui. Kolme vuotta kandiksi ja siinä mä 25-vuotiaana olin niin kauppatieteiden kun taiteen kandi miettimässä että mitä ihmettä elämällä tekisi.
Maisteriohjelma ei kamalasti kiinnostanut, mutta työelämässä kilpailu oli kovaa. Raadoin niska limassa ja silti sain olla Kelan luukulla anomassa lisää rahaa; varsinkaan siinä vaiheessa kun tietokone kosahti ei paljoa hymyilyttänyt. Jotain voimaa mä löysin hevosista, lapsuusajan rakkaasta harrastuksesta. Hevosharrastus oli loppunu kun seinään kun mä kakskymppisenä lähdin vuodeksi Jenkkeihin, mutta hevoset mä löysin uudestaan. Ennen hevoset oli ollu perheen tapa olla meidän lasten elämässä mukana, työntämällä rahaa harrastukseen, mutta silloin odotettiin tuloksia vastineeksi. Jos meni huonosti, sun hevonen myytiin ja sä sait uuden, ihan hemmetisti maksaneen välineen allesi. Välineen, sillä meidän perheessä ne todellakin oli vain välineitä. Maajoukkueeseen pääsi helposti sopivilla hevosilla, ja poni-ikäisestä 18-vuotiaaksi asti tuli koluttua monet ikäluokkamaajoukkuekilpailut, ihan menestyksekkäästikin. Siitä ilo oli kuitenkin kaukana. Toki mua oikeasti kiinnosti ratsastaa hyvin ja kalliilla hevosilla, mutta mä olisin kaivannut sen hevosen kanssa jotain kontaktia, en, että usein se jopa laitetaan mulle kuntoon valmiiksi, että pikku-Jonttu 13-v ehtii varmasti ratsastaa kolme hevosta koulun jälkeen. Näiden kokemusten jälkeen tauko hevostelusta teki hyvää, mutta myös hevosten pariin palaaminen oli ilo.
Tuilla eläessä paluu hevosen selkään ei ollut glamouria. Opiskelukaverini Karitan vanhemmat pitivät maatilan ohella parikymmentäpaikkaista maneesitallia, jossa perheellä oli toki omiakin hevosia. Ystäväporukkamme oli talovahtina heidän tilallaan viikonlopun. Tai Karita oli talovahtina ja me loput nauttimassa siitä, että maalla ei tarvinnut välittää taloyhtiön hiljaisuusajasta tai muistakaan järjestyssäännöistä. Karita teki tallia ja me muut autoimme minkä pystyimme. Minä, asioita ennenkin tehneenä olisin ehkä voinut olla enemmänkin avuksi, hevoshommissa minua on aina viehättänyt kontaktin 500-kiloiseen eläimeen luomisen lisäksi niiden fyysisyys, mutta raatamisen vaihtoehtona ollut viinipullo vei vähemmän yllättäen voiton. Ratsastamaan päädyimme vasta juuri ennen lähtöämme takaisin kaupungin sykkeeseen, siiheksi pahimmasta kolmen päivän putken aiheuttamasta dagen efteristä oli selvitty joten kuten.
27v / 2018 peri isoisetänsä hhevosen jonka sai heti koska hevosta ei voinu jättää heitteille, 28v / 2019 muutti ruotsii kartanoo ku peprinnönjako oli saatu tehtyä
Mä en kuitenkaan, ehkä vähän valitettavasti ole mikään meidän perheen kultapoika. Kuulunhan mä näihin rikkaisiin ja ihailtuihin XXX, mutta eipä siellä taideta kamalasti mua päivällispöydässä muistella. Ja no, helpottihan se elämää olla XXX, mutta siinä vaiheessa kun mut virallisesti hylättiin suvun mustana lampaana, oli aika hiton vaikeaa yrittää ymmärtää miten se maailma pyörii ilman suvun miljoonia (tai miljardeja taitaa tässä pisteessä olla oikea termi). Kun on elämänsä viettänyt bilettämällä pitkin maailma ylellisissä oloissa ja yhtäkkiä joutuukin kääntymään Kelan luukun puoleen, voi pudotus tuntua korkealta. Ainakin mä sen koin niin. Aikasemmin ei ollut mitään väliä sillä, miten koulu meni, suvun avokätiset lahjoitukset Hankenille kyllä turvasivat tulevaisuuden ja yliopistovaihto Harvardissakin tuli ehdittyä koettua, mutta sitten asiat meni perseelleen.
Ilmeisesti siis julkihomostelu Expressenin kannessa ei sovikaan vanhoilliselle suomenruotsalaissuvulle. Ei edes, vaikka kukaan ei mua siitä kannesta tunnistanut, vaan kanteen olin päätynyt siksi, että ilmeisesti lemmiskelykaverini oli äärioikeistolaisista puheistaan tunnettu ruotsalaispoliitikko. Ops. Se tieto, että se olin ollut mä riitti siihen, että mulla ei ollut enää niitä etuja joihin mä olin tottunut, ja niin mut oli 22-vuotiaana heitetty pihalle koko siitä maailmasta jonka mä tunsin. Ikää oli ehkä 22 mut henkinen ikä ei varmaan ollut edes viittätoista siinä pisteessä. En mä tosin väitä, että jotenkin aikuismainen olisin vieläkään, mutta nykysin sentään pyykin pesu ja imutoiminen onnistuu itse, vaikka kokata en osaa vieläkään.
Suvusta pois potkiminen toi elämään tosin hyviäkin juttuja. Ei ole kamalasti tullut Gantin sysirumia villapaitoja ja suorastaan oksettavan näköisiä loaftereita käytettyä sen jälkeen, kun niiden käyttöä ei ole perusteltu "suvun arvoihin sopivana". Nykyisin väittäisin olevani vuorotellen joko hipsterin ruumiillistuma tai totaalinolo ruotsalainen maalaisjuntti. Tai sitten kuulemma söpö homopoika, jonka otan hieman loukkauksena. Ei naisissakaan mitään varsinaista vikaa ole. Toinen hyvä juttu on se, että enää mun ei tarvinnut harrastaa Hankenia. Kandin paperit ehdin just saada, tosin huonot sellaiset. Täyttä kuraa koko koulu, sanon minä. Pappa betalar -asenteella olevia, kultalusikka suussa syntyneitä hurreja koulu täynnä. Vähän niin kuin mä olin, mutta vielä potenssiin kymmenen tai ainakin viisi. Lopetin siis bisneksen ja hain opiskelemaan ehkä vähän yllättävää alaa, graafista suunnittelua suomenkieliseen yliopistoon, en halunnut enää nähdä vilaustakaan yhdestäkään ylimielisestä suomenruotsalaisesta. En mä ole koskaan tyhmä ollut matemaattisesti, mutta taiteet on silti se mun juttu, eikä oikeastaan edes yllättänyt, että visuaalisen viestinnän linja kutsui. Kolme vuotta kandiksi ja siinä mä 25-vuotiaana olin niin kauppatieteiden kun taiteen kandi miettimässä että mitä ihmettä elämällä tekisi.
Maisteriohjelma ei kamalasti kiinnostanut, mutta työelämässä kilpailu oli kovaa. Raadoin niska limassa ja silti sain olla Kelan luukulla anomassa lisää rahaa; varsinkaan siinä vaiheessa kun tietokone kosahti ei paljoa hymyilyttänyt. Jotain voimaa mä löysin hevosista, lapsuusajan rakkaasta harrastuksesta. Hevosharrastus oli loppunu kun seinään kun mä kakskymppisenä lähdin vuodeksi Jenkkeihin, mutta hevoset mä löysin uudestaan. Ennen hevoset oli ollu perheen tapa olla meidän lasten elämässä mukana, työntämällä rahaa harrastukseen, mutta silloin odotettiin tuloksia vastineeksi. Jos meni huonosti, sun hevonen myytiin ja sä sait uuden, ihan hemmetisti maksaneen välineen allesi. Välineen, sillä meidän perheessä ne todellakin oli vain välineitä. Maajoukkueeseen pääsi helposti sopivilla hevosilla, ja poni-ikäisestä 18-vuotiaaksi asti tuli koluttua monet ikäluokkamaajoukkuekilpailut, ihan menestyksekkäästikin. Siitä ilo oli kuitenkin kaukana. Toki mua oikeasti kiinnosti ratsastaa hyvin ja kalliilla hevosilla, mutta mä olisin kaivannut sen hevosen kanssa jotain kontaktia, en, että usein se jopa laitetaan mulle kuntoon valmiiksi, että pikku-Jonttu 13-v ehtii varmasti ratsastaa kolme hevosta koulun jälkeen. Näiden kokemusten jälkeen tauko hevostelusta teki hyvää, mutta myös hevosten pariin palaaminen oli ilo.
Tuilla eläessä paluu hevosen selkään ei ollut glamouria. Opiskelukaverini Karitan vanhemmat pitivät maatilan ohella parikymmentäpaikkaista maneesitallia, jossa perheellä oli toki omiakin hevosia. Ystäväporukkamme oli talovahtina heidän tilallaan viikonlopun. Tai Karita oli talovahtina ja me loput nauttimassa siitä, että maalla ei tarvinnut välittää taloyhtiön hiljaisuusajasta tai muistakaan järjestyssäännöistä. Karita teki tallia ja me muut autoimme minkä pystyimme. Minä, asioita ennenkin tehneenä olisin ehkä voinut olla enemmänkin avuksi, hevoshommissa minua on aina viehättänyt kontaktin 500-kiloiseen eläimeen luomisen lisäksi niiden fyysisyys, mutta raatamisen vaihtoehtona ollut viinipullo vei vähemmän yllättäen voiton. Ratsastamaan päädyimme vasta juuri ennen lähtöämme takaisin kaupungin sykkeeseen, siiheksi pahimmasta kolmen päivän putken aiheuttamasta dagen efteristä oli selvitty joten kuten.
27v / 2018 peri isoisetänsä hhevosen jonka sai heti koska hevosta ei voinu jättää heitteille, 28v / 2019 muutti ruotsii kartanoo ku peprinnönjako oli saatu tehtyä